Alkupamaus

Kaikki sai alkunsa joskus vuosien 1992 ja 1993 taitteessa. Minä olin tuolloin solistina kymmenjäsenisessä soulbändissä nimeltään Soulville. Bändi esitti vanhoja soulhittejä alkuperäiskielellä sekä saksofonisti Ilppo Hiekkasen sävellyksiä, joihin minä rustailin sanoja suomeksi. Jossain takaraivossani piileksi kuitenkin ajatus ja halu esittää vanhoja 60- ja 70-luvun suomenkielisiä hittibiisejä á la Danny, Kirka, Johnny, Hector, Badding jne. Vuoden 1992 lopulla tosiaan tartuin puhelimeen ja soitin vanhalle Rantajätkä-tutulleni Antti Väljälle. Kerroin hänelle haluistani kaivella menneiden vuosikymmenten musiikkiaarteita ja ehdotin jonkinlaisen ryhmän muodostamista tätä tarkoitusta varten. Kummallista kyllä, Antti oli samoihin aikoihin pohtinut samansuuntaisia ajatuksia cover-bändin perustamisesta ja maininnut niistä siipalleenkin. Samaisessa puhelinkeskustelussa päätimme vielä, että Antti lähestyy entisiä bändikavereitaan, ylöjärveläispelimanneja Tero Tanhuanpäätä ja Jouni Vehmasta asian merkeissä. Minä sitä vastoin lupasin kilauttaa nokialaiselle Jyrki Kuusistolle, jonka kanssa olin aiemmin musisoinut Juniper- ja Molotovin Koktaili –yhtyeissä. Näin alkoi miehistö olla pikkuhiljaa kasassa.

Laulut listalle

Ennen ensimmäisiä varsinaisia treenejä äänitin kasetillisen noita 60- ja 70-lukujen makupaloja, jotka sitten toimitin pojille kuunneltaviksi. Enää ei ole kokonaisuudessaan muistissa, mitä kappaleita tuo kasetti sisälsi, mutta ensimmäisenä sieltä poimittiin työn alle Karma-yhtyeen käännöskappale Rock'n Roll Taas Soi. Muita alkutaipaleen biisejä olivat Fredin Kolmatta Linjaa Takaisin, jota jopa hieman sovitettiinkin uudestaan, Lasse Liemola –hitti Diivaillen sekä tietysti ne lukuisat Danny-, Kirka- ja muut tuon aikakauden hitit. Näistä alkoi ohjelmisto kehkeytyä ja keväällä 1993 bändi treenasi jokseenkin säännöllisesti. Porkkanana treenaamiselle häämötti toukokuun 28. päivä ja ensimmäinen keikka.

Tukka taakse, lanne eteen!

Kevään aikana mietittiin myös tarkkaan bändin imagoa ja siihen liittyviä asioita. Ajattelimme, että huumoria pitää olla mukana, mutta soiton täytyy kuitenkin olla asiallista – sen suhteen ei pelleillä. Itse värjäsin vanhan beigen kesäpukuni vaaleanpunaiseksi, poikien pukeutumislinja oli aluksi vähemmän dramaattinen. Keksimäni (mielestäni hyvän!) bändin nimen ilmoitin pojille myös jossain vaiheessa kevättä ja se sai heti hyväksynnän. Sen keksimisessä avitti siihen aikaan tamperelaisessa paikallisradiossa juontanut Lasse Laakso joka esiintyi taiteilijanimellä Aimo Kulaus. Tuo Lassen käyttämä nimi oli mielestäni mainio sanaleikki, mutta samaa ei voinut käyttää. Mietin, mikä muu sana sopisi Aimon jatkeeksi ja jossain vaiheessa välähti: pamaus! Kauaa siitä ei kulunut, kun assosioin Aimo Pamaukseen sopivan yhtyeen nimen Luodinkestävät Liivit. Vuosien varrella nimi on niittänyt kiitosta erikoisuudellaan ja mieleenpainuvuudellaan. Yhden ainoan negatiivisen kommentin olen kuullut kun LeeWingsien Vesa Saarikoskelle oli joku keikkajärjestäjä maininnut, että "ei tuon nimistä bändiä voi ottaa keikalle" – no ei sitten!

Ja eikun keikalle…

Keikkailu tärähti käyntiin vuoden 1993 toukokuun viimeisenä viikonloppuna ja heti kolmella perättäisellä keikalla. Pamauksen asvausareenoina toimivat Rantajätkien järjestämä Pöheikön Pölläys Ylöjärvellä sekä Nokia-viikon pääjuhla Poutunpuistossa Nokialla. Keikat ovat siinä mielessä historiallisia, että yhtyeen oli heti ensimmäisillä keikoilla käytettävä tuuraajaa! Jyrki Kuusisto oli siviilityönsä puitteissa työmatkalla Budapestissa ja hänen kitarointiaan tuurasi kosketinsoittaja Juha Sipilä. Ensimmäisen vuoden keikkasaldoksi toukokuun lopusta vuoden loppuun tuli kuusitoista keikkaa.

Pamaus paisuu

60- ja 70-lukujen hitticovereille tuntui selvästikin olevan tilaus. Keikkatahti alkoi kiihtyä kysynnän myötä ja kai siihen vaikutti myös hyvin menneet keikat, joissa sekä bändillä että yleisöllä oli hauskaa. Niin siinä vaan kävi, että muut soittohommat oli jätettävä ajan puutteen vuoksi ja Pamauksesta tuli soittamisen osalta jonkinasteinen päätyö. Vähitellen keikat suuntautuivat entistä laajemmalle alueelle ja Aimo Pamaus alettiin tuntea ympäri Suomea.

Hanskat naulaan?

Joulukuun 4. päivä vuonna 1998 muodostui erääksi käännekohdaksi yhtyeen historiassa. Himoshotellin keikalla Jämsässä Antti kertoi muille, että hän oli ajatellut lopettaa soittamisen. Tunnelmat olivat tietysti hieman apeat, mutta jo reilut viisi vuotta toimineella yhtyeellä olivat asiat kuitenkin siinä mallissa, että uskoimme uuden miehen löytyvän Antin paikalle. Tuosta päivästä Antti jaksoi tahkota vielä seuraavan vuoden helmikuuhun ja keikka 19.2.1999 Kyröskosken Sarvessa jäi Antin viimeiseksi (ainakin tällä erää?).

Kuka soittaa ja mitä?

Uutta vakituista basistia ei tuntunut löytyvän mistään. Tai oikeastaan siinä kävi aluksi niin, että henkilöt, jotka olisimme kelpuuttaneet basistin tontille, eivät olleet vapaina tai valmiita sitoutumaan keikkatahtiimme. Keikat kuitenkin hoidettiin tuuraajavoimin. Välillä bassonvarressa oli Jaan Wessman ja toisinaan kokoonpano oli sellainen, että rumpuja soitti Jari Kantonen ja — yllättäen — Tero hoiti bassottelut. Näillä epävarmoilla eväillä — eli koskaan ei voinut olla varma kuka soittaa ja mitä — toimittiin aina elokuuhun 1999 saakka.

Basisti löytyy!

Virvokkeenhakumatkallani Pirkanmaan Uuden Panimon tehtaanmyymälään juhannuksen aatonaattona 1999 törmäsin silloiseen Taivalkunta Beat –rumpali Mika Laitiseen. Hän tiesi basistipuutteestamme ja kysäisi tunnenko nokialaisen Hannu Sirenin. En tuntenut. Mika kertoi miehestä, joka oli kuulemma soitellut aikanaan Frederikin bändissä sekä erilaisissa muissakin kuvioissa. Tästä asiat etenivät siihen pisteeseen, että 5.8.1999 Ala-Lemun kartanossa Kaarinassa Hannu, Schecter-basso ja naurettavan kokoinen Gallen-Grügier-vahvistin kapusivat ensimmäistä kertaa Aimo Pamauksen kanssa lavalle. Todettakoon tässä yhteydessä, että mies ja basso (vahvistin on vaihdettu!) toimivat edelleenkin jatketulla koeajalla (J) yhtyeen palveluksessa!

Kielimiestä kaivataan (taas?)

Uudella vakituisella kokoonpanolla tehtiin keikkaa aina uuden vuosituhannen alkupuolelle asti. Maaliskuun 3. päivänä vuonna 2001 ollessamme Koskenkorvalla Jykä kertoo haluistaan siirtyä reserviin kitarahommista. Tässä tapauksessa uusi mies löytyi varsin kivuttomasti. Muutaman kerran Jykää aikaisemminkin tuurannut tamperelainen kitarasankari Sami Tenhunen antoi myöntävän vastauksen tarjotessamme hänelle kitaristin pestiä. Sami astui virallisesti palvelukseen 15.3.2001 keikalla Tampereen Komediateatterin Juhlatalossa.

Matka jatkuu…

Näin on edetty yhtyeen historiassa aina tähän päivään asti. Keikkailu jatkuu entiseen malliin nykyisellä kokoonpanolla noin sadan keikan vuosivauhtia. Ohjelmistoa uudistetaan aina tarpeen vaatiessa eli huonompia biisejä putoaa pois ja parempia tulee tilalle. Muitakin uusia kujeita saatamme keksiä. Ikuisuuskysymykseen "Koska teiltä tulee levy?" emme pysty antamaan täsmällistä vastausta. Sen verran voin kertoa, että eräät tahot ovat ilmaisseet kiinnostuksensa tuotoksiemme julkaisemiseen. Kysymys on myös siitä, että pitäisi löytää sellaista julkaistavaa, joka tyydyttäisi myös itseämme: pelkkiä covereita kun ei välttämättä kannata levyttää. Olisikohan sekoitus jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä sopiva? Mene ja tiedä, aika näyttää…

23° 30' 27'' E, 61° 29' 13'' N, syyskuussa 2001, Pamauksen Aimo